Lausunto mietinnöstä 2009:20 Maksuohjelman kesto. Velkajärjestelytyöryhmä.

 

Viite: Oikeusministeriön lausuntopyyntö OM 15/41/2009

 

Asia: Lausunto mietinnöstä 2009:20 Maksuohjelman kesto. Velkajärjestelytyöryhmä.

 

 

Työryhmän tehtäväksi on annettu laatia ehdotukset yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain uudistamiseksi. Toimeksiannon mukaan työryhmän tuli ensimmäisessä vaiheessa arvioida sitä, tulisiko velkajärjestelyn maksuohjelmaa lyhentää. Mietinnössä ehdotetaan muutettavaksi yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 30 §:ää niin, että maksuohjelman kesto olisi kolme vuotta nykyisen viiden vuoden sijaan. Erityisillä poikkeamisperusteilla ohjelma voisi olla kolmea vuotta lyhyempi. Silloin, kun velallisen maksuvelvollisuus on poistettu maksuvaran puuttumisen vuoksi, maksuohjelman kesto olisi nykyiseen tapaan viisi vuotta. Myös ohjelma, joka on vahvistettu velkajärjestelyn esteestä huolimatta, olisi viiden vuoden mittainen. Jos kuitenkin velalliselta puuttuu pysyvästi maksuvara esimerkiksi iän tai sairauden perusteella, muutoin viiden vuoden mittainen ohjelma voitaisiin vahvistaa tätä lyhyemmäksi.

 

Velkajärjestelylain uudistamistyön jakamista kahteen vaiheeseen perustellaan mietinnössä sillä, että velallisten ja velkojien tulee saada mahdollisimman nopeasti tietää, mikä maksuohjelman kesto tulee olemaan. Maksuohjelman kesto ei ole kuitenkaan mietinnönkään mukaan muusta velkajärjestelylain uudistamisesta erillinen kysymys, ja sen todetaankin avoimesti vaikuttavan muihin muutosehdotuksiin, joista työryhmän on annettava esityksensä 31.12.2010 mennessä. Perustelu uudistusten tekemiseen kahdessa vaiheessa ei ole sanottu lain eri säännösten keskinäinen riippuvuussuhde huomioon ottaen vakuuttava. Tässä tilanteessa ei ole myöskään lähtökohtaisesti mielekästä arvioida pelkästään maksuohjelman kestoa. Uudistusten tekeminen kahdessa vaiheessa johtaa myös siihen, että noudatettavana olisi eri sisältöisiä maksuohjelmia: ennen nyt ehdotetun lain voimaantuloa vahvistetut, sen voimaantulon jälkeen vahvistetut ja seuraavassa vaiheessa ehdotettavan lain voimaantulon jälkeen vahvistetut. Tästä aiheutuu sekaannusta ja lisätyötä velkaneuvonnassa ja tuomioistuimissa. Vaarana on myös, että vapaaehtoisia velkajärjestelyjä ei tehdä sinä aikana, kun odotellaan tulevia lakimuutoksia. Tuomariliiton mielestä kaikki työryhmän ehdotukset tulisi olla tiedossa ja arvioitavana samalla kertaa ja kaikkien lakimuutosten tulisi tulla voimaan yhtä aikaa.

 

 

Tarvetta lyhentää maksuohjelman kestoa ei selkeästi perustella mietinnössä eikä siinä esitetty kansainvälinen vertailukaan puolla ehdotusta. Mietinnössä kyllä mainitaan luotonannon epäterveet piirteet ja pikaluotot, mutta siinä ei ole selvitystä siitä, että nämä olisivat pääasiallisin syy velkajärjestelyllä hoidettaviin velkaongelmiin. Velkajärjestelyä on lähiaikoina myös arvioitu laajasti, eikä tällaisia muutostarpeita tullut esille (HE 30/2006, jossa viitataan maksukyvyttömyysjärjestelmien kehittämistarpeita arvioineen oikeusministeriön työryhmän mietintöön 2004:20).

 

Aikaisemmin velkajärjestelylain valmistelussa on kannettu huolta siitä, ettei synny liian suurta eroa velat kokonaan maksavien ja velkajärjestelyssä olevien kesken. Velkajärjestelylain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä 183/1992 muun muassa lausuttiin, että maksuohjelman keston tulisi olla riittävän pitkä, jotta velkajärjestely toisi velkojan kannalta hyväksyttävänä pidettävän taloudellisen tuloksen. Yleisen edun vuoksi todettiin lisäksi olevan tärkeää, että velkajärjestely mielletään kohtuullisen pitkän ajan kestäväksi menettelyksi, jonka avulla velkaongelmiinsa vakavasti ratkaisua hakeva yksityishenkilö voi selviytyä vaikeuksistaan. Ehdotuksessa ei perustella, miksi asiaa tulisi nyt arvioida toisin.

 

Ehdotus muuttaa niin sanottujen nollaohjelmien kesto nykyisin kiinteästä viidestä vuodesta vain lähtökohtaisesti viideksi vuodeksi, jota voitaisiin lyhentää ilman minkäänlaista ehdotonta alarajaa, on aiheeton. Velalliselle ei liene haittaa siitä, että maksuohjelma on voimassa viisi vuotta, mutta velkojan kannalta samassa ajassa voi tulla positiivisia muutoksia velallisen maksuvaraan esimerkiksi perinnön muodossa. Muutos todennäköisesti lisäisi velkaneuvonnan ja tuomioistuinten työtä, kun velalliset ymmärrettävästi haluavat näissä tilanteissa aikaisempaa lyhyemmän maksuohjelman ja kun tästä tilanteesta ei ole oikeuskäytäntöä.

 

Ehdotetuista lain säännöksistä ei selvästi ilmene ne perusteet, jotka oikeuttavat lähtökohtaisen maksuohjelman keston alittamiseen. Mistä ajankohdasta esimerkiksi lasketaan ” velkaantumisesta kulunut aika”? Tarkoitetaanko esimerkiksi vahingonkorvausvelan osalta vain velallisen tietämää maksuvelvollisuuden perustavaa tapahtumaa vai onko merkitystä velan vanhentumisesta annetun lain 7 §:n mukaisesti sillä, milloin velkoja on tullut tietämään saatavastaan? Tämä ei ilmene myöskään saman ilmaisun sisältävästä velkajärjestelylain 10 a §:stä eikä sen esitöistä (HE 98/2002). Ennakkoratkaisussa KKO 2006:47 on perusteluiden kohdissa 6 ja 7 katsottu maksuvelvollisuutta koskeva tuomio ratkaisevaksi.

 

Maksuvaraisille velallisille ehdotuksen mukaan ensisijaiseksi tarkoitettua kolmen vuoden maksuohjelman kestoakin voitaisiin alentaa, mutta perusteluiden mukaan ” maksuohjelman lyhentäminen tosiasiassa johtanee näiden poikkeamisperusteiden säästeliääseen soveltamiseen”. Jos tarkoitus on, että voimassa olevan lain mukaisia poikkeamisperusteita tulkitaan tässä tilanteessa nykyistä tiukemmin tai eri tavalla kuin nyt ehdotettujen viiden vuoden maksuohjelmien keston alentamisedellytyksiä, sen tulee selvästi ilmetä lakitekstistä.

 

Lausunto on käsitelty Tuomariliiton oikeuspoliittisen valiokunnan ja hallituksen kokouksissa 18.1.2010.

 

Risto Tikka, käräjätuomari 

Oikeuspoliittisen valiokunnan jäsen