TUOMARIN ETIIKKA JA LAINKÄYTÖN KEHITTÄMINEN

Käräjätuomari Antti Savela Tuomaripäivillä 17.10.2008

Hyvät tuomarikollegat ja muut tuomaripäivien osallistujat

Olemme tänään kuulleet useita merkittäviä ja inspiroivia puheenvuoroja tuomarin etiikkaan liittyvistä kysymyksistä. Tarkastelen omassa puheenvuorossani aihetta käytännölliseltä ja tuomarin arkipäivään liittyvältä kannalta. Koska tuomarin etiikka aihepiirinä on tavattoman laaja, olen rajannut esitykseni koskemaan vain kysymystä tuomarin etiikasta suhteessa lainkäytön kehittämiseen. Esimerkkini ja näkökulmani ovat yleisistä tuomioistuimista. Tämä johtuu siitä, että en ole työskennellyt hallintolainkäytön piirissä. Uskon kuitenkin, että kysymyksenasettelut hallintotuomioistuimissa ovat teemani kannalta paljolti samankaltaiset kuin yleisissä tuomioistuimissa.

Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea pohdiskeli vuonna 2003 antamassaan mietinnössään tuomioistuinten ja tuomioistuinlaitoksen kehittämistä laajasti ja useista näkökulmista. Komitea teki lukuisia uudistusehdotuksia, jotka koskivat esimerkiksi tuomioistuinten organisaatiota, oikeudenkäyntimenettelyjä, tuomioistuinten johtamista ja tuomioistuinlaitoksen keskushallintoa. Komitea kuitenkin katsoi, että rakenteellisilla uudistuksilla, lainsäädäntömuutoksilla ja keskusjohtoisilla toimilla ei pelkästään päästä kehittämistyössä hyviin tuloksiin, vaan tuomarikunnan oli osaltaan osallistuttava kehittämiseen. Komitea sälytti vastuuta tuomioistuinlaitoksen kehittämisestä tuomarikunnalle seuraavin sanoin (KM 2003:3, s. 39):

"Tuomioistuinlaitos ei voi kehittyä tyydyttävästi ilman, että tuomioistuinlaitoksen henkilöstö osallistuu kehittämistyöhön. Tulevaisuuden tuomioistuinlaitoksen keskeisenä ominaispiirteenä on oltava tuomioistuinten oma-aloitteinen kehittämistyö, jolla tähdätään oman tuomioistuinyksikön ja laajemminkin tuomioistuinlaitoksen menettelytapojen ja työssä käytettävien toimintamallien kriittiseen arviointiin ja kehittämiseen päämääränä tehokas ja luotettava oikeusturva. Ylhäältä tulevan, lainsäätäjän ja hallinnon ohjaaman kehittämisen ohella tuomareiden ja koko henkilöstön sekä oikeudenkäynnin tärkeiden toimijoiden kuten asianajajien ja syyttäjien omat innovaatiot ja kehittämisponnistelut ovat tuomioistuinlaitoksen kehittymisen tärkeä voimavara. Komitea haastaa kaikki nämä tahot ottamaan vastuuta oikeudenhoidon kehittämisestä tuomioistuimissa."

Komitean kantaan on helppo yhtyä ja sen tarjoama haaste on syytä ottaa vakavasti. Tuomarin ammattieettiseksi velvollisuudeksi voidaan asettaa se, että hän osaltaan pyrkii kehittämään lainkäyttöä vastaamaan yhä paremmin tuomioistuinpalveluja käyttävien oikeutettuja odotuksia ja tarpeita. Kysymys on oikeusturvan parantamisesta.

Kun edessämme on laaja käräjäoikeusuudistus, on muistettava, että tuomari on ratkaistavanaan olevien asioiden lisäksi keskeisessä vastuussa myös työyhteisönsä kehittämisestä ja sen hyvinvoinnista. Yhdistettävien käräjäoikeuksien päällikkötuomarit ovat tuomarikuntansa tuen tarpeessa ja sen ansainneet.

Komitean esittämän haasteen johdosta voidaan tosin esittää kysymys, eikö laissa ole jo määritetty tuomarin tehtävät ja asema, ja eikö riitä, että tuomari toimii lain mukaisesti. Vastaus tähän on ilmeinen: ei riitä. Tuomitsemistoiminnan monet ulottuvuudet ovat sellaisia, että laki antaa toiminnalle vain puitteet. Normit ovat tulleet aikaisempaa joustavimmiksi. Ne antavat oikeudenkäynnin toteuttamiseksi runsaasti erilaisia toimintamahdollisuuksia. Sama koskee myös aineellista oikeutta. Tuomari lakia soveltaessaan ratkaisee lopulta sen, kuinka hyvin lainsäädäntö käytännössä toimii. Lakia voidaan soveltaa enemmän tai vähemmän hyvin taikka huonosti ilman, että laillisuuden rajoja rikotaan.

Otan viisi esimerkkiä aihealueista, joissa välttämättä tarvitaan tuomareiden omaehtoista kehittämistyötä. Esimerkkiluettelo ei ole tyhjentävä.

1) Tuomion perustelut. Perustelemista koskevat säännökset ovat varsin väljiä. Perusteluilta edellytetään käytännössä esimerkiksi vakuuttavuutta, avoimuutta, seikkaperäisyyttä, johdonmukaisuutta, ymmärrettävyyttä, selväpiirteisyyttä ja huoliteltua kieli- ja ulkoasua. Mitä näillä kulloinkin tarkoitetaan ja miten nämä perustelujen laatukriteerit saavutetaan, jää käytännön työssä vastattavaksi.

2) Rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rikoslaissa on kunkin rikoksen osalta laaja rangaistusasteikko. Korkein oikeus ja hovioikeudet eivät jo asian luonnosta johtuen ole pystyneet eivätkä pysty tulevaisuudessakaan kattavasti ohjaamaan rangaistuskäytäntöä ratkaisutoimintansa kautta. Tuomareiden on siksi luotava muita mekanismeja, joiden avulla he pystyvät täyttämään rikoslaissa säädetyn velvoitteensa ottaa rangaistusta määrätessään huomioon rangaistuskäytännön yhtenäisyys.

3) Tuomioistuinten sovittelutoiminta. Sovittelua koskevat säännökset ovat väljiä ja sellaisina niiden tulee pysyäkin. Kuitenkin tuomari tarvitsee laissa annettua tarkemman kuvan siitä, millainen on hyvä tuomaritapa tuomarin sovittelutoiminnassa. On esimerkiksi hahmotettava rajaa sille, milloin tuomari hyväksyttävällä tavalla edistää sovintoa ja toisaalta moitittavasti pakottaa sovintoon.

4) Menettelyn koettu oikeudenmukaisuus. Menettelyn koetusta oikeudenmukaisuudesta on viime vuosina keskusteltu verrattain runsaasti tuomioistuimissamme. Kysymys on siitä, että riittävää ei ole, että oikeudenkäynti tapahtuu muodollis-juridisesti oikeudenmukaisella tavalla. Tämän lisäksi oikeudenkäyntiin osallistuvien tulisi kokea, että oikeudenkäynti tapahtuu reilusti ja luotettavalla tavalla. Menettelyn oikeudenmukaisuuden kehittämisessä on ennen muuta kysymys kansalais- tai asianosaisnäkökulman (taikka asiakasnäkökulman) huomioon ottamisesta oikeudenkäynnissä. Tulisi kysyä, millaiset odotukset asianosaisilla ja muillakin oikeudenkäyntiin osallistuvilla on heidän asiansa käsittelyssä. Tutkimusten mukaan menettelyn koetun oikeudenmukaisuuden kannalta keskeistä on prosessin vuorovaikutuksellisuuden kehittäminen. Oikeudenkäynnin tulisi olla avointa keskustelua, jossa kaikilla asianosaisilla on yhtäläiset osallistumismahdollisuudet. Nähdäkseni menettelyn koettu oikeudenmukaisuus perustuu myös siihen, miten tuomari suhtautuu oikeudenkäyntiin osallistuviin. Vuorovaikutuksen onnistumisen kannalta on merkitystä sillä, näkeekö tuomari oikeudenkäyntiin osallistuvat pelkästään lainkäytön objekteina, vai kohtaako hän heidät ihmisarvolla mitaten tuomariinkin nähden tasavertaisina yksilöllisinä persoonina, siis ihmisinä, joilla on omat ajatukset, tunteet ja myös tahto. Tuomarille vaativa laji tilanteessa, jossa vastapäätä istuu murhamies- taikka nainen!

5) Käsittelyajat. Ikiaikainen kehittämisen kohde on tuomioistuinten käsittelyaikojen pitäminen hallinnassa. Käsittelyaikoja ei saada kohtuullisiksi sillä, että jokin asiaryhmä määrätään laissa käsiteltäväksi kiireellisenä. Kysymys ei ole myöskään pelkästään tuomioistuinten riittävästä resursoinnista.

Tiedossa on, että kaikilla mainituilla osa-alueilla on edelleen puutteita ja siis kehittämisen tarvetta. Samaan hengenvetoon tosin on todettava, että monin osin tuomioistuimiemme toiminta on verrattain hyvällä tasolla. Tämä tuli ilmi Rovaniemen hovioikeuspiirin laatuhankkeen yhteydessä rakennetun lainkäytön laadun arviointijärjestelmän pilotoinnin äskettäin julkaistuissa tuloksissa. Merkille pantavaa niissä oli, että tuomioistuinten ulkopuoliset tahot arvioivat tuomioistuinten toiminnan monin osin laadukkaammaksi kuin tuomarit itse olivat arvioineet!1

Liialliseen itsetyytyväisyyteen ei kuitenkaan ole varaa, vaan on mentävä eteenpäin. Yhteiskunta kehittyy ja muuttuu nopeaa tahtia. Samalla tuomioistuimille asetetut odotukset ovat kasvaneet ja muuttuneetkin. Etenkin yleisen koulutustason nousun myötä ja yhteiskunnan muutoinkin kehittyessä ihmiset odottavat tuomioistuimilta kuten muiltakin toimijoilta aikaisempaa enemmän ja yhä parempaa. Ihmisten oikeusturvaodotuksiin vastaaminen edellyttää, että myös tuomioistuimet kehittyvät. Ellei näin tapahdu, tuomioistuimet alkavat taantumaan. Paikoilleen jääminen merkitsee siis itse asiassa taka-askelien ottamista. Se mikään tänään on hyvä toiminnan taso, ei sitä olekaan välttämättä enää huomenna.

Tuomioistuinten kehittämistyössä tulisi tähdätä siihen, että ihmiset asiansa hävitessäänkin kokisivat tuomareiden toimineen oikeudenmukaisesti ja osaavasti sekä luottaisivat siihen, että heidän asiansa on käsitelty tuomioistuimessa riippumattomasti ja puolueettomasti. Tämä tavoite on suuri haaste tuomioistuimille. On nimittäin vaikeaa saavuttaa sellaisen ihmisen luottamusta, jonka näkemykset eivät ole saavuttaneet vastakaikua tuomion ratkaisuperusteina.

Jokaisen tuomarin tulisikin kysyä itseltään, mitä minä voin tehdä lainkäytön laadun edelleen kehittämiseksi. Sama kysymys tulisi tuomareiden esittää yhdessä kussakin tuomioistuimessa ja laajemminkin. On väärin ajatella, että lainkäytön laadun kehittäminen on kysymys, josta vastaa yksinomaan joku muu, esimerkiksi tuomioistuimen päällikkö, korkein oikeus, oikeusministeriö taikka eduskunta.

Tuomareiden omaehtoista kehittämistyötä ei ole tarkoitettu syrjäyttämään lainsäätäjän lainsäädännön kautta taikka ylempien oikeuksien ratkaisutoimintansa kautta toteuttamaa lainkäytön kehittämistä, vaan se on niitä tukevaa ja täydentävää. Tuomioistuimissa tarvitaan tuomarikunnan omaehtoisen kehittämistyön lisäksi myös jatkuvasti normaalin johtamisjärjestelmän kautta tapahtuvaa kehittämistyötä. Lienee niin, että kehittämistyö ei ole tarpeen vain käräjäoikeuksissa, vaan sille on varmasti sijansa kaikissa tuomioistuimissa.

Tuomareiden riippumattoman aseman ja tuomioistuinten luonteen asiantuntijaorganisaationa huomioon ottaen lainkäytön kehittämistyö ei voi kovinkaan hyvin onnistua mikäli sitä toteutetaan ylhäältä alaspäin (top down). Vanhan sanonnan mukaan kannettu vesi ei kaivossa pysy. Lainkäyttöä on päinvastoin kehitettävä ruohonjuuritasolla – siis kussakin tuomioistuimessa ja kunkin tuomarin omassa arkipäivän toiminnassa (bottom up). Lähtökohta tuomareiden omaehtoisessa kehittämistyössä on siis päinvastainen kuin tuomioistuinlaitoksen perinteisesti hierarkisessa ajattelussa. Tämän vuoksi ylempien oikeuksien osuus alempien oikeuksien omaehtoisessa kehittämistyössä voi olla lähinnä tukevaa ja siihen yhteisten keskustelujen kautta virikkeitä antavaa. Tuomioistuinten riippumattomuusnäkökohdat huomioon ottaen on selvää, että hovioikeudet, korkein oikeus taikka korkein hallinto-oikeus eivät voi antaa ratkaistavinaan olevien juttujensa ulkopuolelle menevää sitovaa ohjausta alempia tuomioistuimia kohtaan. Sama koskee myös päällikkötuomareita ja muita esimiestehtävissä olevia tuomareita suhteessa alaisiinsa tuomareihin.

Kehittämistyössä tulisi riittävällä tavalla huomioida tuomioistuimia käyttävien tarpeet ja odotukset asiansa käsittelyssä. On aivan eri asia pohtia toimintojen kehittämistä lähtien tuomioistuimen sisäisestä – so. tuomareiden – näkökulmasta kuin ulkoisesta – so. asiakkaiden – näkökulmasta. Jos sisäinen näkökulma painottuu liikaa esimerkiksi tuomarin työn kiinnostavuuden ja vaihtelevuuden korostamisvaatimuksena, voi se lyödä korville asianosaisten oikeusturvaodotuksia.

Tuomarikunnan omaehtoisessa lainkäytön kehittämistyössä on ennen muuta kysymys tasavertaisesta, ammattilaisten välisestä ja avoimesta keskustelusta, johon kukin tuomari osallistuu mahdollisuuksiensa mukaan ja vapaaehtoisesti. Mitä laajempaa ja monipuolisempaa tämä keskustelu on, sitä rikkaammin se tuottaa kehittämisinnovaatioita ja tuomareiden työssään hyödynnettäviä ajatuksia, ideoita ja tietoa. Keskusteluissa tulisi pureutua etenkin menettelytapojen ja tuomitsemiskäytäntöjen eroihin ja niiden syihin ottamalla keskusteluteemoiksi konkreettisia ja yksityiskohtaisia jokapäiväiseen tuomitsemistoimintaan liittyviä aiheita.

Kukin tuomari kohdaltaan ratkaisee sen, millä tavalla hän hyödyntää keskustelujen antia. Tuomarin riippumattomuudesta luonnollisesti seuraa, että erilaisten laatu- ja kehittämishankkeiden puitteissa laaditut suositukset ja kannanotot eivät sido tuomaria hänen ratkaisutoiminnassaan. Tuomarin on kuitenkin syytä hyödyntää niitä omien käytäntöjensä ja menettelytapojensa vertailukohtana. Tätä edellyttää jo yhdenvertaisen kohtelun normatiivinen vaatimuskin. Miten tuomari voi kohdella oikeudenkäyntiin osallistuvia yhdenvertaisesti ja ratkaista asiat yhdenvertaisuusperiaatteen huomioon ottaen ellei hänellä ole käsitystä siitä, miten muut tuomarit ajattelevat ja toimivat?

Kokeneilla tuomareilla on erityinen vastuu siitä, että he siirtävät kokemuksensa kautta syntynyttä osaamistaan ja ammattitaitoaan – tuomariutta – nuoremmille taikka vasta uraansa aloitteleville tuomareille. On tärkeää muistaa, että hyvä juristi ei vielä välttämättä ole hyvä tuomari. Hyvältä tuomarilta edellytetään hyvän juridiikan osaamisen lisäksi juuri mainittua hyvää "tuomariutta", jonka tässä päivän teemaan liittyen voidaan määrittää olevan tietynlaista armollisuutta ja asioiden tasapainoista suhteuttamista toisiinsa. Erilaisten laatu- ja kehittämishankkeiden yhteydessä käytävät keskustelut tarjoavat erinomaisen foorumin tällaiselle tuomioistuintradition siirtämiselle tuomarisukupolvelta toiselle. Tarve tähän on suuri etenkin käräjäoikeuksissa, joissa kollegiaalinen työskentelytapa on käytännössä kuollut kirjain.

On luotettava siihen, että tuomareiden harjoittama kehittämistyö nostaa lainkäytön laatutasoa ja tuottaa aikaisempaa parempaa oikeusturvaa. Jos on nähtävissä, että kehittämistyö johtaa syystä tai toisesta ylilyönteihin tai vääristymiin lain soveltamisessa, hovioikeudet ja viime kädessä korkein oikeus roolinsa mukaisesti tekevät ratkaisutoimintansa kautta tarvittavia korjausliikkeitä.

Kuulimme Matti Nissisen puheenvuorossa monipuolisesti näkemyksiä siitä, kuinka tärkeää oikeuslaitoksen eri tahojen on tehdä yhteistyötä oikeusturvan parantamiseksi ja mitä yhteistyö merkitsee ammattieettiseltä kannalta. Näihin näkemyksiin on helppo yhtyä. Tuomioistuinten sidosryhmien on välttämättä osallistuttava keskusteluihin, jotka tähtäävät lainkäytön laadun kehittämiseen.

Tässä ei ole mahdollisuutta analysoida edellä todettuja muutamia näkökohtia tarkemmin kehittämistyön ja tuomarin riippumattomuuden välistä jännitettä. Todettakoon kuitenkin, että kaikessa kehittämistyössä on tarkoin huolehdittava siitä, että tuomareiden riippumattomuutta ei tietoisesti tai tiedostamatta loukata. Ilman riippumattomuutta ei ole myöskään tuomioistuimia. Riippumattomuus on tuomioistuinten "kruununjalokivi" ja se ansaitsee tämän mukaisen arvostuksen ja kohtelun. Riippumattomuudesta huolehtiminen on myös jokaisen tuomarin ammattieettinen velvoite. Ei tule aliarvioida tuomareiden ammattieettistä vahvuutta esimerkiksi arvioitaessa sitä, miten tuomareiden harjoittama kehittämistyö vaikuttaan heidän riippumattomuuteensa. Riippumattomuus on myös hyvän tuomarin ominaisuus. Toisaalta riippumattomuuteen ei saa vedota sellaisissa yhteyksissä, joihin se ei lainkaan kuulu. Tuomari ei esimerkiksi voi eristäytyä ja vetäytyä osallistumisvastuustaan riippumattomuuteensa vedoten.

Loppujen lopuksi kehittämisessä on kysymys tiedosta, sen hallinnasta ja tiedon muuttamisesta taidoksi tuomarin jokapäiväisessä työssä. Tuomarin ammatti on oppimismatka, joka kestää koko työuran ajan. Myöskään kehittämistyötä ei tule nähdä projektina, jolla on alkunsa ja loppunsa. Pikemminkin siinä on kysymys pysyvästä toimintatavasta, tuomioistuinkulttuurista ja asenteista.

Kuten edellä on käynyt ilmi, tuomarille asetetaan nykyään kovia suoriutumisvaatimuksia. Työt on hoidettava tehokkaasti ja samalla on kyettävä myös kehittämään omaa työtään. Pakostakin on kysyttävä, onko tämä kovin realistista kun tiedossa on, että tuomioistuimissa resurssit ovat rajalliset ja työpaineet ovat entisestään kasvamassa. Jokainen kehittämistyössä tavalla tai toisella mukana ollut myös yhtynee käsitykseeni siitä, että kehittäminen jos mikä, vaatii kovia ponnisteluja ja vie aikaa. Tosin on huomattava sekin, että kehittämistyö voi vapauttaa resursseja, kun keksitään työtä helpottavia menettely- ja työtapoja ja kun ammattitaito ja osaaminen kehittyvät.

Tuomioistuimille annetaan resurssit tulosohjausjärjestelmässä. Kukin tuomioistuin sopii oikeusministeriön kanssa siitä, millaiset resurssit sillä on käytettävissään ja mitä se aikoo niillä saada aikaiseksi. Tulosohjausjärjestelmän aito toimivuus edellyttää, että kussakin tuomioistuimessa on jokaisen tuomarin kanssa sovittu siitä, millainen hänen työpanoksensa tulee kunakin vuonna olemaan. Tämä tapahtuu parhaiten tuomarin ja hänen esimiehensä välisissä kehityskeskusteluissa. Näissä keskusteluissa tulee ottaa esille käsiteltävien asioiden määrän lisäksi muun muassa se, kuinka paljon tuomari tarvitsee aikaa ammattitaitonsa ylläpitämiseen ja kehittämistyöhön osallistumiseen. Näiden keskustelujen kautta päällikkötuomari saa käsityksen siitä, kuinka paljon hänen johtamansa tuomioistuin tarvitsee resursseja, so. henkilökuntaa. Ellei oikeusministeriö ja viime kädessä eduskunta anna tuomioistuimille riittäviä voimavaroja, kaikkia asioita ei saada käsiteltyä, vaan ne ruuhkautuvat.

Kuka kantaa tästä vastuun? Voidaanko yksittäiseltä tuomarilta edellyttää ammattieettisenä velvoitteena sitä, että hän keskimääräisen ja kohtuullisen työpanoksen lisäksi tekee vapaa-aikanaan virkatyötä? Voidaanko tätä edellyttää vetoamalla tuomarin tehtävän vastuullisuuteen ja tärkeyteen? Minun kantani tähän on kieltävä. On toki selvää, että tarvittaessa tuomarin on väliaikaisesti kyettävä joustamaan ja työskentelemään normaalia enemmän. Tästä ei kuitenkaan ole ratkaisuksi tuomioistuimia kohtaavaan aitoon resurssipulaan. Ratkaisuksi ei käy sekään, että tuomarit pakotetaan tinkimään oikeudenkäynnin ja ratkaisun sisällöllisistä laatukriteereistä tehokkuuden hyväksi. Tuomarilla on oikeus tehdä sisällöllisesti korkealaatuista työtä – tämä on myös tuomarin ammattieettinen velvollisuus. Onkin nähtävä, että viime kädessä on yhteiskuntapoliittinen valinta, kuinka paljon tuomioistuimille annetaan voimavaroja. Tästä vastuun kantavat oikeusministeriö osana valtioneuvostoa ja eduskunta.

Päällikkötuomareille edellä sanottu asettaa merkittäviä ammatillisia ja myös ammattieettisiä vaatimuksia. Päällikkötuomarin on nimittäin paitsi huolehdittava siitä, että tuomioistuimen toiminta on tehokasta, myös siitä, että tuomarit ja muukaan tuomioistuimen henkilökunta ei työskentele liikaa, vaan säilyttää tasapainon työn ja vapaa-ajan välillä. Jos tuomioistuin on objektiivisesti tarkastellen aliresursoitu, päällikkötuomarin on otettava yksikössään vastuu asioiden ruuhkaantumisesta – sitä ei siis saa sälyttää rivituomareiden kannettavaksi. Jos sota hävitään, syy ei ole yksittäisen sotamiehen, vaan se on armeijan heikkoutta!

Meillä tuomareilla on ammattieettinen vastuu työstämme, sen kehittämisestä ja ihmisten oikeusturvasta. Meillä on kuitenkin vastuu myös omasta hyvinvoinnistamme ja lähimmistämme – puolisostamme, lapsistamme, vanhemmistamme, sisaruksistamme ja ketä kenenkin lähimpiin kuuluukaan. He tarvitsevat aikaamme ja huolenpitoamme. Lopetan esitykseni kärjistettyyn ja provosoivaan kysymykseen: onko eettisestä näkökulmasta oikein, että tuomarin ja hänen lähimpiensä hyvinvointi uhrataan tuomioistuinten toiminnan tehostamisen ja tuottavuusohjelmien alttarilla?