XVI Tuomaripäivä 17.10.2008

Matti Nissinen JKiS
Itä-Suomen syyttäjänvirasto

Toimijoiden etiikka – yhteistyön este vai mahdollisuus ?

Hyvät kuulijat,
aloitan arvoituksella: Mitä yhteistä on vuorikiipeilijä Veikka Gustafssonilla ja laamanni Juhani Hirvosella? Annan oman eettisen vastaukseni siihen hetken kuluttua. Sitä ennen johdattelen hieman tuorin etiikkaan ja yhteistyöhön syyttäjän näkökulmasta.

Sanapari `tuomarin etiikka` herättänee useimmissa meissä ensimmäiseksi kysymyksen tai ajatuksen siitä, mitä on lainkäytön tai tuomitsemisen etiikka. Moni pohtinee mielessään, onko etiikasta laintulkinnan työkaluksi.

Vastaavasti esim. `syyttäjän etiikka` liitettäneen ensi kuulemalta syyttäjän työn traditionaaliseen ydinsisältöön – syyteharkintaan – ja ehkä myös syyttäjän toimintaan pääkäsittelyssä. Monen läsnäolijankin tuntema, apulaisvaltakunnansyyttäjänä eläkkeelle siirtynyt Martti Jaatinen, luennoi joskus viime vuosituhannella syyttäjän etiikasta. Muistan hänenkin määritelleen syyttäjän etiikan niin, että se voisi vastata kysymykseen: Mitä tehdään, kun laki loppuu?

Vielä 1980 –luvulla ja sitä ennen yhteiskuntamme ja oikeudenhoitomme infrastruktuuri sen osana olivat – ainakin näin peruutuspeilistä katsoen – nykyistä yksinkertaisempia. Oikeudenhoidon eri toimijoiden roolit olivat varsin staattisia. Sen traditioita ja toimintatapoja ei juuri kyseenalaistettu. Tuomioistuimet olivat oikeudenhoidon keskiössä. Itsenäinen syyttäjälaitos eli elämäänsä vain Kaarlo Ignatiuksen jo tuolloin 80-vuotiaassa väitöskirjassa. Pykälät muuttuivat harvakseen ja pienehköinä annoksina. Lakimme ja asiakkaamme olivat suomalaisia. Kansainvälisyys ei vielä ulottunut käräjäsaleihin, ei ainakaan Kehä III:n ulkopuolella.

Lainkäytön sisältö ja muodot ovat monin tavoin muuttuneet noista ajoista yhteiskunnan ja toimintaympäristön kehityksen myötä. Samalla arkityöhömme kuuluu yhtä ja toista hallinnollista askaretta. Monen tuomarin työ on tänä päivänä paljon muutakin kuin oikeuden jakamista sanan perinteisimmässä merkityksessä. Kohtalaisen suuri joukko tämänkin salin tuomareista kuluttaa huomattavan osan virka-ajastaan erilaisissa palavereissa ja kokouksissa. Kuten liiton puheenjohtaja Tapani Vasama tänään aiemmin totesi, yhteistyö muiden oikeuslaitoksen toimijoiden kanssa on välttämätöntä oikeudenkäytön sujuvuuden ja laadun turvaamiseksi, parantamisesta puhumattakaan.

Yhteistyön määrä ja merkitys ovat siis kasvaneet. Sen vuoksi on aiheellista pohtia myös yhteistyön etiikkaa. On näet vaikea kuvitella yhteistyötä joksikin etiikasta vapaaksi vyöhykkeeksi. Juristille tuttua ilmaisua käyttääkseni: etiikan soveltamisala on laajentunut. Mutta entäpä jos yhteistyöosapuolten eettinen koodisto on jotenkin erilainen, miten silloin toimitaan?

Tämä pohdinta on hyödyllistä viipaloida ja kytkeä yhteistyön erilaisiin käytännön ilmenemismuotoihin. Olen ollut havaitsevinani, että meillä on vasta aivan viime vuosina herätty huomaamaan, että varsinkin rikosasioiden käsittelyssä onnistumistamme on syytä arvioida yhtenä toiminnallisena kokonaisuutena. Esim. tuomioiden perusteleminen on edelleenkin tärkeää laatutyötä. Silti katseen on annettu nousta oman työpöydän papereista ja pään kääntyä havainnoimaan myös elämää oman perustehtävän ulkopuolella. Yhä useampi meistä on havahtunut kysymään yhtäältä vahvan eettisesti, että mikä on minun roolini ja vastuuni tämän kokonaisuuden osana, ja toisaalta hyvin pragmaattisesti, että miten tämä kokonaisuus käytännössä oikein toimii ja miten sen saisi toimimaan kenties vieläkin paremmin.

Näitä kysymyksiä kannattaa lähteä pohdiskelemaan kolmella eri tasolla eli ajatellen ensinnäkin yksittäistä rikosasiaa, toiseksi juttulogistiikkaa ja kolmanneksi koko rikosoikeudenhoitoamme. Yhteistyötä ja samalla sen etiikkaa koskevat kysymyksenasettelut näyttäisivät olevan erilaisia siitä riippuen, millä yhteistyön tasolla liikumme.

Ajatellaanpa ensimmäiseksi yksittäisen rikosasian käsittelyn toimivuutta. Jokainen rikosprosessi lajista riippumatta on tällaisen toimivuuden käyntikortti - kiiltävä tai nuhruinen. Tämä on myös se tarkastelukulma tai ikkuna toimintaamme, josta yksittäinen ihminen ja veronmaksaja oman vakaan käsityksensä työssämme onnistumisesta muodostavat. Kun Matti Meikäläinen on rikosilmoituksensa poliisille tehnyt, hän ryhtyy jokseenkin heti odottamaan tuomiota tai ainakin oikeudenkäyntiä asiassaan. Jos asia viipyy, se vaan yksinkertaisesti viipyy. Ei Mattia oikeasti kiinnosta pätkääkään, makaavatko hänen paperinsa poliisin, syyttäjän vai kenties jo tuomarin pöydällä. Hyvälläkään tuomiolla aikojen päästä oikeus ei koetusti toteudu. Justice delayed is justice denied.

Näin ajatellessaan tarinamme Matti tulee samalla muistuttaneeksi meitä kaikkia lainkäytön toimijoita monen uskonnonkin tuntemasta etiikan kultaisesta säännöstä: "Älä tee toisille mitään sellaista, mitä et haluaisi heidän tekevän sinulle", tai Matin kuvitteellisin sanoin: "Unohtakaa ne omat tilastonne ja keskiarvonne! Kuvitelkaa itsenne minun asemaani! Minun asiani on lojunut ties missä jo kaksi vuotta!"

Tällä hetkellä Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa on tietääkseni vireillä noin 300 suomalaislähtöistä tapausta. Useimmissa niistä on kyse asian viipymisestä. Raadollinen totuus on, että kaikissa niissä Matti ja Maija Meikäläisen usko kohtuullisen ripeään oikeudenhoitoon on mennyt jo ajat sitten. Valitettavasti EIT omine käsittelyaikoineen taitaa aikanaan vain vahvistaa tätä epäuskoa.

Oma kokemus on usein paras opettaja. Olen itse jokin aika sitten joutunut lähipiirissäni seuraamaan sitä, kuinka raskasta ja henkisesti raastavaa asianomistajalle on voimattomana odotella loputtoman pitkään asiansa etenemistä viranomaiskoneistossa, saada tiedusteluihinsa ympäripyöreitä vastauksia ja tulla vihdoin "palkituksi" päätöksellä, jossa todetaan syyteoikeuden asiassa vanhentuneen. Lisätuskaa aiheutti vielä erikseen hankittu esitutkinta-aineisto. Siitä näkyi, että asiaa ei oikeasti oltu edes alettu tutkia. Ihan turhaa oli minun silloin yrittää edes vedota keskimääräisiin käsittelyaikoihin. Voitte uskoa, että sellaisessa tilanteessa ihmistä ei yhtään lohduta tieto siitä, että jonkun toisen tapauksessa olemme kenties joskus onnistuneet paremmin.

Edellä mainitsemani kultainen sääntö on samalla kutakuinkin riittävä eettinen viesti myös kaikille toimijoille yhteistyötä juttutasolla tehtäessä. En näe sen yhteisen vakavasti ottamisen sisältävän minkäänlaista riskiä esim. eri toimijoiden itsenäisille prosessirooleille. Samassa veneessähän me kuitenkin olemme. Sulkavan Partalansaarta kiertäneenä tiedän, että samaan tahtiin soutaminen on kaikkien etu. Olkoon perämiehemme vaativalla paikalla yhteinen pyrkimyksemme viivytyksettömään oikeudenhoitoon.

Yksittäisen rikosasian käsittelyn eettisyys on myös sen ymmärtämistä, että ulkopuolisen silmin asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan. Käräjäsali- ja lounasruokalaetikettiä ei kannata väheksyä. Yhteistyökysymyksistäkään ei kannata hakeutua neuvottelemaan istuntopäivän lounastauolla samaan ruokapöytään asiaosaisten silmien alle. Tulee se päivä vielä huomennakin.

Sellaistakin on tapahtunut, että tuomion antamisen jälkeen syyttäjä ja tuomari ovat seuraavana päivänä keskustelleet jommankumman aloitteesta muutoksenhaun aiheellisuudesta sinänsä hyvässä tarkoituksessa, vaikkapa jonkun erityisen mielenkiintoisen oikeuskysymyksen saamiseksi hovioikeuden ratkaistavaksi. Vastaaja ja asianomistaja eivät tietenkään ole silloin läsnä. Juuri siitä syystä itse vierastan tämän kaltaista juttutason yhteistyötä. Jätettäköön muutoksenhakuharkinta asianosaisille. Syyttäjä voi tarvittaessa oikeuskysymyksissä konsultoida omaan organisaatioonsa kuuluvia.

Aiemmin tilastoista mainitsemaani ei pidä ymmärtää niin, että pitäisin niiden laadintaa ja julkaisemista hyödyttömänä. Päinvastoin. Olennaista on samalla huolehtia siitä, että emme Tuntemattoman sotilaan sotamies Honkajoen tavoin kadottasi johtoajatustamme. Muistakaamme sektorikohtaista tilastointia kehittäessämme kokonaiskäsittelyajan seuranta ja merkitys, että emme omia käsittelyaikoja lyhentämään pyrkiessämme ryhtyisi toimiin, joiden maksumiehinä ovat lopulta asiakkaamme. Tarvitaan ehkä vieläkin jäntevämpää kokonaiskäsittelyajan seurantaa ja sitä tukevia, pieniä ja konkreettisia käytännön oivalluksia. Sellainen on esim. hovioikeuteen valitettaessa ja valitukseen vastattaessa asiakirjoihin tehtävä merkintä rikosilmoituksen tekopäivästä.

Tästä on luontevaa siirtyä toiselle tarkastelun tasolle, kutsuttakoon sitä vaikka juttulogistiseksi tasoksi. Tarkoitan sillä niitä erilaisia käytännön työnjakomalleja, joita noudattaen jokaisen yksittäisen rikosasian elinkaari muotoutuu.

Tarinamme Matti haluaa tietysti pitää asiansa elinkaaren lyhyenä. Hän pitää itsestään selvänä, että hänen asiansa käsittelyyn ei tuo viivettä tai muuta haittaa se, että joku sitä käsittelevistä organisaatioista on päässyt tai joutunut kenties jonkin hallinnollisen uudistuksen kohteeksi. Matti on periaatteessa oikeassa. Minkään edustamamme organisaation uudistusta koskevissa valmisteluasiakirjoissa sellaista mahdollisuutta ei tuoda edes esille, saati luvata. Kaiken on määrä muuttua paremmaksi.

Täytyy kyllä tunnustaa, että välillä pyrkii usko horjumaan. Edellisen kerran näin kävi viime viikolla. Luin silloin tuoreen OHOI -lehden puhuttelevan jutun Forssa-Loimaan käräjäoikeuden organisatorisista vaiheista. En kadehdi laamanni Juhani Hirvoselle langennutta raskasta osaa. Samalla tunnustan ihailevani hänen rehellisyyttään ja jaksamistaan. Ponnistelujaan Jussi tyytyy kuvaamaan itseironisin sanoin: "Himalajan huipulle ja takaisin". Vähintäänkin siihen olisi kannattanut lisätä kehaisu: "Ja ilman lisähappea."

Onneksi Matti Meikäläinen ei tiedä sitä, miten monimutkainen tai ainakin monisäikeinen juttulogistinen kokonaisuus rikosasioiden elinkaari nykyisellään on. Sivuutan tässä erilaiset esitutkintaan ja syyteharkintaan liittyvät mahdollisuudet juttujen käsittelyn päättämiseen. Yhteistyöteemani kannalta keskeinen vaihe on jutun siirtyminen syyttäjänvirastosta käräjäoikeuteen. Taannoin kultaisella 80-luvulla käräjäpäivät sovittiin kerran pari vuodessa. Syyttäjä niputti juttunsa, olivatpa ne nakkivarkauksia tai murhia, päivän kokoisiksi paketeiksi. Haastamisten jälkeen sitten käräjöitiin sen aikaisella perinteisellä tyylillä.

Tänään ja varsinkin huomenna, kun lautakuntauudistus alkaa vaikuttaa, erilaisia käsittelytapavaihtoehtoja on tarjolla vähintään riittävästi. Siinäkin tarjonnassa pitäisi pystyä luomaan sellaisia ennalta tiedossa olevien käsittelypäivien varaan rakentuvia, sujuvasti toimivia malleja, joissa auskultantit ja muut yhdet tuomarit, lautakunnat, kirjallisen menettelyyn suostumattomat jne. saisivat oman osansa ja siinä sivussa vielä vangit ja nuoret kiireellisen käsittelynsä.

Syyttäjän näkökulmasta juttulogistiikan toimivuus tarkoittaa esim. käräjöinnin keskittämistä tietyille ja hyvissä ajoin kalenterista näkyville päiville niin, että syyttäjä ei silloin vaihdu, vaikka vastaaja vaihtuukin. Näin syyttäjä voi allakoida jotakin myös esitutkintayhteistyölleen, hovioikeuden pääkäsittelyille, koulutukselleen ja edes puolittain häiriöttömälle syyteharkinnalleen. Avustajienkin aikataulutoivomukset pitäisi pystyä ottamaan huomioon.

Me käytännön toimijat – te tuomarit etunenässä – olette saaneet yhä enemmän valtaa ja vastuuta oikeudenhoidon toimivuudesta tällä juttulogistisella tasolla. Suunnittelutyöltä vaaditaan yhä enemmän. Arvelen siihen kuluvan entistä suuremman osan erityisesti laamannien työpanoksesta. Samalla tuo suunnittelu on myös eettinen haaste. Miten sovittaa toimivalla tavalla yhteen esim. syyttäjänviraston ja käräjäoikeuden erilaiset painotukset ja lähtökohdat kenties pitkällekin tulevaisuuteen vaikuttavia uudistuksia toimeenpantaessa? Siinä sivussa olisi ratkaistava käräjäoikeusuudistuksen toimeenpanoon liittyvät ziljoona muuta päälle kaatuvaa kysymystä, joista osa on jollakin tavoin kytköksissä myös em. juttulogistisen yhtälön ratkaisuun.

Asia on mitä ajankohtaisin. Esimerkiksi oma virastoni on osapuolena kaikkien kolmen alueellemme sijoittuvan uuden käräjäoikeuden kanssa parhaillaan näistä asioista neuvoteltaessa. Kokemuksesta myös tiedän, että näissä neuvotteluissa – meillä ja muualla – tulee väistämättä eteen kysymyksiä, joiden toimivimmasta ratkaisusta ei olla samaa mieltä. Eihän muuten olisi oikeastaan mitään neuvoteltavaakaan. Olisiko etiikasta silloin ohjenuoraksi?

Itse näen tässä vahvan tilauksen eettisille pohdinnoille. Ne auttavat sovittamaan yhteen erilaisia intressejä. Kyse on yhtäältä neuvottelijoiden tai yhteistyöosapuolten välisistä ja toisaalta myös niiden omista sisäisistä intressipunninnoista.

Sisäisellä punninnalla tarkoitan tässä esim. sitä, kuinka otan jollakin tasapainoisella tavalla samanaikaisesti huomioon oman yhteisöni työhyvinvointiin ja henkilöstön jaksamiseen liittyvät seikat, käräjäoikeuden moninaiset palveluodotukset, lojaliteetin omien esimiesteni linjauksia, tuottavuuspyrkimyksiä ja laajemminkin erilaisten uudistusten tavoitteita kohtaan. Voitte arvata, että ne eivät aina suinkaan ole veljiä keskenään.

Punninnassa eri yhteistyöosapuolten erilaisten intressien välillä eettisyys johtaa kiinnittämään huomiota myös siihen kuvaan, joka toiminnastani ulospäin välittyy. Olisinko altruisti vai egoisti? Rakentaisinko talkoohengessä luottamusta yhteiseen hyvään vai ulosmittaisinko kerralla sen rajahyödyn, mihin juuri nyt ehkä on historiallinen tilaisuus? Joskus aikaisemmin vastaava neuvotteluasetelma olisi ollut vähemmän jännitteinen. Näenkin tässä yhden osoituksen siitä, että kysymys maksajasta ja oikeasta kustannuspaikasta ovat saaneet pysyvän paikan yhteistyömme agendalla.

Jaksan vielä uskoa siihen, että opimme luomaan myös tuottavuutta yhteistyöllä. Joka tapauksessa kannattaa muistaa, että tarvitsemme toinen toistamme vastakin. Kerran poltetun sillan paikalle voi olla työlästä uutta rakentaa.

Pitkin tuota polttamatta jäänyttä siltaa pääsemme sujuvasti etenemään myös kolmannelle, rikosoikeudenhoidon tasolle. Sen toimivuutta on pyritty – ja onnistuttukin – kehittämään monin uudistuksin. Järjestelmämme tunnistaa aikaisempaa paremmin prosessioikeudelliselta laadultaan täysin erilaiset asiat ja auttaa erottelemaan ne toisistaan. On asioita, joissa jatkossakin tarvitaan täysimittainen pääkäsittely, ja asioita, joiden oikeusturvatakeet täyttävään ratkaisemiseen riittää joku sitä kevyemminkin resursoitu menettely. Myös erilaisia varoventtiileitä on lisätty. Prosessuaalisesta yltiölegalismista on luovuttu ja opportuniteettinäkökohtien käyttöalaa on lisätty. Esitutkinnassakaan jokaista kiveä ei enää käännetä. Saman asian poliisislangilla ilmaistakseni: juttu otetaan sieltä mistä se lähtee.

Ärade åhörare,
många saker är givna för praktiska aktörer som vi, de har antecknats i lagen. Trots det vill vi samarbeta. För att beslutsfattarna skall höra rösten från fältet är medlemskap i arbetsgrupper och hörandet av sakkunniga viktigt också i fortsättningen. Det samma gäller gemensamma skolningstillfällen och besök som ledningen för justitieministeriet gör på de verksamhetsställen som bildar den front där straffansvaret verkställs. Denna domardag, redan den sextonde i ordningen, är ett stadgat forum för det arbete som bygger och stärker grunden för vårt samarbete. När man samarbetar för att förbättra olika saker, kan de personliga kontakterna inte underskattas. I dagens samhälle kan man egentligen inte vara framgångsrik utan att bilda sig egna nätverk. De etiska spelreglerna för nätverksbildning får emellertid inte glömmas. Ett sunt nätverk betyder inte det samma som en försumpad Goda Broder –verksamhetsmodell.

Hyvät kuulijat,
kuten olette havainneet, olen edellä päätynyt huomamaan, että tuomarin etiikalla on sijansa myös yhteistyömme kontekstissa sen kaikilla tasoilla. Olen vahvasti sitä mieltä, että yhteistyömme oikein ymmärretty eettisyys on samalla sen mahdollisuus. Etiikkaamme tukeutuen voimme luoda yhteisille pyrkimyksillemme kestävän perustan, joka samalla kunnioittaa eri osapuolten toiminnallista riippumattomuutta.

Tarkoitukseni edellä ei ole ollut väittää, että tuomarin etiikka olisi olennaisesti erilainen esimerkiksi syyttäjän työn eettisiin lähtökohtiin verrattuna. Lienee niin, että suurelta osin samanlaisesta lakimieskoulutuksestamme, samantyyppisestä työhistoriastamme ja samankaltaisesta arvomaailmastammekin johtuen myös ammattieettinen perustamme on muotoutunut lähes identtiseksi. Älköön se kuitenkaan estäkö meitä ymmärtämästä myös eettisen perustamme vuosihuollon tärkeyttä ja merkitystä. Etiikallemme on hyväksi, että altistamme sen keskeistäkin sisältöä aika ajoin kriittiselle itsearvioinnille. Tehkäämme lopuksi yksi sitä tarkoittava pieni ajatuskoe.

Vannomme kaikki oikeudenmukaisuuden nimeen. Onpa se yksi syyttäjälaitoksen arvoistakin ammattitaidon ja työhyvinvoinnin ohella. Kurkistakaamme lopuksi tässä tarkoituksessa rawlsilaisen tietämättömyyden verhon taakse. Yhdysvaltalaisen filosofin John Rawls´in hyvinvointivaltion oikeudenmukaisuusteoriahan lähtee siitä, että joukko henkilöitä, jotka eivät päätöstilanteessa tiedä, minkälaisessa yhteiskunnassa he elävät tai mikä on heidän oma asemansa siinä, kuitenkin päättävät siitä, minkälaisten periaatteiden mukaan heidän yhteiskuntansa tulisi toimia. Tämän tietämättömyyden verhon - veil of ignorance - takana olevat henkilöt eivät tiedä edes sitä, mikä on heidän käsityksensä hyvästä elämästä tai mihin he pyrkivät elämässään tultuaan pois verhon takaa. Nuo matti- ja maijameikäläiset yrittävät rakentaa sellaiset periaatteet, jotka mahdollistavat heille hyvän elämän kaikissa olosuhteissa.

Eikö olisikin hienoa, jos nuo kuvitteelliset henkilöt päätyisivät tarkoittamaan oikeudenmukaisuudella ja reilulla pelillä niitä periaatteita, joille meidän vastuullamme oleva suomalainen rikosoikeudenhoito sekä teoriassa ja että myös käytännössä rakentuu?